Katson autiota hiekkarantaa

Lämmintä on vajaat kymmenen astetta. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja tuuli puhaltaa lännestä. Ensin on kylmä, sitten tulee kuuma ja kuitenkin sormet haparoivat laukaisinta kohmeisina.
Tekisi mieli riisua kengät ja kokeilla, onko hiekka vielä elävää ja kuumaa niin kuin se oli kaksi kuukautta sitten. Jatkan kuitenkin eteenpäin punaisissa el naturalistoissani eikä hiekka tunkeudu edes niihin.

Täältä ei löydy simpukankuoria, ei pullopostia vierailta mailta. Mutta riittää kun on vettä ja taivasta ja tuulta, joka parin kuukauden kuluttua ihan varmasti tuntuu tappavalta sivaltaessaan kaupungin halki. Nyt sen kuitenkin vielä kestää.

Lokit nousevat taivaalle kirkuvana pyörteenä ja kulkevat sellaisena kohti etelää. Jos olisi isompi putki, niitä olisi helpompi koskettaa. Nyt joudun vain kurkottelemaan kohti.

Keski-ikäinen aasialaismies vanhempineen on tullut näkötornin luo. Hän ojentaa kameraa minua kohti ja viittoo ottamaan kuvan kaikista kolmesta. Otan vaaleansinisen pokkarin, jonka merkkiä en huomaa katsoa. Kolmikko asettuu tiiviiseen riviin, meri taustalla. Otan jostain syystä vain muutaman kuvan. Omalla kamerallani olisin ottanut niitä ehkä kymmenen, mutta vieraalla en tohdi. Aasialaiset ovat tyytyväisiä ja vanha mies kiittelee todennäköisesti niillä ainoilla englanninkielen sanoilla, jotka hän osaa. Sitten on minun vuoroni kiivetä torniin.

Nyt ranta on tyhjä. Mutta osaan kuvitella sen täydeksi. Ja jos olen täällä vielä kesällä, voin tulla ja vihdoinkin riisua kengät. Antaa hiekan valua kuumana varpaiden läpi.

Kommentit

Lähetä kommentti

Sana on vapaa.

Suositut tekstit